Nuku oikein kauniisti. <3

Ja aina kamalan jälkeen tapahtuu jotain kamalan kivaa. Se kamalan kiva olet sinä. <3

Mitä eclipse tarkoittaa suomeksi?

Loppujen lopuksi huomaan, ettei minulla ole ketään.

Jäin tänään melkein pikajunan alle, puoli sekuntia enemmän ja olisin nyt kuollut. Tiedän, ettei junaraiteiden yli saisi juosta, mutta minä teen niin joka päivä.
Säikähdin, en saanut henkeä, tunsin miten kaikki löi yli. Seisoin maailman keskipisteessä ja valtavat aallot löivät ympärilläni, revontulet kipinöivät yläpuolellani. Paniikissa yritin soittaa ystävilleni, äidille, mammalle, Rikulle. Kukaan ei vastannut. Ei kukaan.
Itkin kaikkien tuhansien vuosien patoutuneet kyyneleet, itkin niiden kaikkien etikkaa juovien linnanneitojen puolesta, pahvilaatikoissa asuvien kodittomien, ja mikäli keisaritkin itkevät - minä itkin myös niiden puolesta. Nojasin juna-aseman aitaan ja olisin varmasti romahtanut kokonaan, ellei joku ystävällinen olisi kysynyt, onko kaikki hyvin. Vastasin itkuisena että ei ole, mikään ei ole hyvin ja se nosti minut pystyyn. En kyennyt kävelemään, itkin ja taisin kynsiäkin sitä ystävällistä rouvaa, en tajunnut enää mitään.
Sitten olin kotiovella; ulko-ovestamme roikkuu vielä serpentiiniä, vaikka vapusta tuntuu olevan ikuisuus. Se auttoi minut istumaan sohvalle, pisti Leijonakuninkaan päälle ja vaikka en kyyneleideni läpi nähnyt siitä mitään, se tuntui istuvan vastapäisellä nojatuolilla kuin hienoimmallakin valtaistuimella, tarkkailevan hiljaisen arvokkaana kuin Mona Lisa.
Hetken päästä rauhoitun, olisin tarjonnut sille kahvia, jos olisin vain osannut.

Nosta minut pystyyn, nosta
en itse pääse nyt.
Nosta minut pystyyn, nosta
vaikka katuisit myöhemmin.

Lisäksi ainoa henkilö, jota olen todella koskaan pitänyt isänäni, on sairaalassa. Oli outoa nähdä se sairaalapuvussa ja letkuissa, veri tipahteli muovipussiin pieninä tippoina kuin pelkkää roskaa vain. Hassua miten sitä kiintyy ihmisiin, jotka ovat kuitenkin kaikki vain erilaisiin muotoihin kangistuneita luu- ja lihakasoja. Sama kuin rakastuisi lihatiskillä härkäpaistiin.
Ennen olimme piilosilla vaatekaapissa, lähettelimme salaisia viestejä tuuletinkanavissa, söimme aina kallista juustoa ja minä muka maistelin viiniä.
Nyt sinulla on sairaalasukat ja ristejä mahassasi.

Olen kykenemätön kaikkeen ja pakokauhu kasvaa jokaisella askeleella.

"Ensinnäkin auringosta: aurinko paistoi kaikkialla. Ja se seurasi minua aina ja joka paikkaan, niin totta kuin kärsin. Minä juoksin sinne ja sinne ja se liimautui kantoihini, voi hyvänen aika, lopulta siihen väsyi, puhumattakaan häikäisystä. Sama juttu kuun kanssa. Menin niin pitkälle kuin jalka vei, jos nyt niin sanotaan, kännyin sitten huvinpäiten sinne mistä olin tullut ja siellä kuu yhä paistoi kuusenlatvojen välistä, turha juosta pakoon. Joskus ajattelen, etten minä varmaan ole ihan mitätön, kun minulla kerran on kaksi taivaankappaletta kannoillani."
Gaétan Soucy - Tulitikkutyttö

Spiderman is having you for dinner tonight. Spiderman saa syödä minut koska vaan.

Odotan paljon kaikkea ja olen vähän sekaisin. Tänään muutan lopullisesti pois kotoa. Ajattelin sen tuntuvan vähän enemmän joltain.

The spiderman is hungry. Toisinaan minulla on tapana seistä kädet levällään kuin kehrääjälinnulla, tuulenahmijalla - ja odottaa.

Rakastuinpa The Curen Lullabyyn.

Huoneeni on valtavan keltainen ja joka paikka on täynnä kirjoja, kirjapinoja, kirjavuoria ja -vuoristoja, kirjakaupunkeja ja kirjaäärettömyyksiä. Omistan kai aika paljon kirjoja ja rakastan niitä kaikkia.

Ennen sain kirjeitä jatkuvasti ja joka päivä, nykyään en enää yhtäkään ikinä. Miksei kukaan kirjoita? Alan kohta kirjeenvaihtoon itseni kanssa, vaikka se ei ole ollenkaan niin jännittävää. Ennen minulla oli tapana kirjoittaa kirjeitä äidilleni. ( Hei äiti, olen kasvanut viisi senttiä ja inhoan yhä päiväunilta heräämistä ja sitä Katariinaa ), vaikka ei minulla edes mitään äitiä ollut. Olemattomalle äidille kirjoittaminen kiellettiin, mutta piilotin kirjeitä kivien alle ja kuivauskaapin taakse.
Oikea äiti löytäisi ne.

Inhoan puhumista. Muistan, miten vietin kuukausia yksin, puhumatta kenellekään. Muistan, miltä ensimmäisen sanan sanominen sitten tuntui. Tuntui, kuin olisin tukehtunut.
Anna sanoi kerran, ettei ääneni koskaan löydä itseään. Anna oli oikeassa. Se oli sellainen, jonka kanssa käytiin sekunnin murto-osassa läpi koko maailman asiat.
Myöhemmin tajusin, ettei Annaa ollut koskaan ollutkaan.

Kerran kuunneltiin
liikkeitä linnunratojen, henkäyksiä historian

Taas niitä öitä kun tuijotellaan kattoja ja kattojen läpi naapureiden pölynimureita, kurkistetaan makuuhuoneisiin.
Ollaan siellä.